Ylhäältä alas on vaativa taival

Teatteri Avoimet Ovet syksyn (2019) avaa Eira Molbergin saman nimiseen kirjaan pohjautuva näytelmä Villahousuhäpeä. Näyttämöllä kerrotaan tarina yhden ihmisen elämän pirstaloitumisesta, turvaverkkojen hajoamisesta sekä yrityksistä koota rippeet pala palalta. Esitys on samalla teatterin uuden taiteellisen johtajan, Hanna Kirjavaisen, kauden ensimmäinen ohjaus, johon hän halusi mukaan "kaikki maailmankuvansa ja taiteilijuutensa ydinkysymykset" sekä "kipakkaa sohaisua vallanpitäjien suutaan". Tähän taiteellisen kauden linjaukseen rakentui tarina päihdekuntoutujan kuhmuraisesta hoitopolusta. Polun kummalliset kulut selittyvät Eira Molbergin sanoin sillä, että ”ylhäältä alas on vaativa taival”. Näyttelijät, Irina Pulkka ja Laura Malmivaara sekä ortodoksinen kirkkokuoro tekevät tarinasta kokonaisuuden, jonka haluaa nähdä useamman kerran.

Villahousuhäpeä on vaikea nimi. Saman niminen kirja julkaistiin vähän ennen näytelmän ensi-iltaa. Eira Molbergin henkilöhistoria ei ehkä kuitenkaan ole kovin tunnettu. Uteliaisuus kuuluisan teatterin uuden taiteellisen johtajan ensimmäiseen työhön Erottajan näyttämöllä saattaa olla painavampi peruste tulla katsomaan näytelmä ensimmäisen kerran. Toisella kerralla tulin ehdottomasti nauttimaan kirjan tarinan kertojien, Irina Pulkan ja Laura Malmivaraan, upeasta näyttelijän työstä sekä kuuntelemaan ortodoksista kirkkokuoroa, joka muuntuu moneen.

Teatteri Avoimet Ovet järjestää säännöllisesti tapaamisia tekijöiden kanssa. Tämän näytelmän ensimmäisessä tapaamisessa paikalla oli myös Eira Molberg voimakkaana ja hyvän oloisena. Hän puhui siitä, kuinka vähän erilaiset päihdehoitolat lopulta hoitavat yksilöä. Ihminen niputetaan milloin minkäkin hoitoparadigman mukaisesti ja hänen oletetaan hyötyvän tietynlaisista hoidoista. Ihmisen omasta motivaatiosta ei juurikaan olla kiinnostuneita. Toisessa keskustelussa esityksen tekijöiden kanssa paikalla oli ohjaaja Hanna Kirjavainen. Hän puhui siitä, millainen ihme raitistuminen on nykyisissä oloissa, joissa ihmiselle turvaa tuova yhteisöllisyys on niin harvinaista.

Pääosassa Eirana on Irina Pulkka, joka näyttelee lisäksi mm Taneli Kekkosta. Eiran jumalana, omanatuntona, jonkinlaisena pirun vastakohtana on Laura Malmivaara, joka näyttelee myös Brita Kekkosta ja Pyhtitsan luostarin abbedissaa Äiti Jevgenia. Tukena heillä on useita valkoisia laatikoita, yksi suuri läpinäkyvä laatikko, oivalliset valot, eri tavoin toteutetut videot…ja sovituksen mahdollistama jousto.

Malmivaara ja Pulkka kertovat, että näytelmä on kulkenut esityskertojen myötä selvästi henkilön häpeäkokemuksesta kohti nöyrtymiskokemuksen avaamista, mikä Eira Molbergin sanoin kuvaa sitä, miten vaikea taival ylhäältä alas kulkeminen on. Esityksessä lomittuvat kokemukset luostarielämästä kaikkeen muuhun. Hengellinen tunnelma ja elävä musiikki toimivat ylhäältä alas putoamisen, nöyrtymisen, vaimentimina, turvaverkkoina.

Näyttämösovitus kulki seuraten Eiran roolia unohtamatta merkittävän tuntuisia tehtäviä ja töitä, jotka Eira -niminen nainen menetti, ja alkoi ajautua ylhäältä alemmas, vielä alemmas ja ihan alas. Hanna Kirjavaisen sovitus kuvaa hänet hajonneena, lepattavana ja hauraana puhumassa hetken yhdestä asiaista, mutta kohta jo seuraavasta.

Eiraa esittänyt Irina Pulkka totesi, että tästä sai hyvin kiinni, koska ainakin hänen oma arkensa on juuri sellaista – moniaalle vetäviä ja työntäviä tapahtumia, suorituksia, tekemisiä, puheita, ihmisiä…mikään ei etene lineaarisesti vaan poukkoillen. Hän mietti, onko ero vain se, että joku kestää elämän poukkoilevuutta, ja toinen ei. Jollain on turvaverkosto, toisella ei. Laura Malmivaara tukee tätä kertomalla ajattelevansa joka esityksessä sitä, miten hän voisi olla juuri se sortuva, omassa oksennuksessaan rypevä ihminen, joka kuitenkin edelleen kuvittelee, että jollakulla menee vielä huonommin…

Villahousuhäpeän tekijät ovat ammattilaisia, taidokkaita tunteiden ja tarinoiden tulkkeja…näyttelijät muuntuvat kertomuksen ihmisiksi, kuoro välittää armon sanomaa, ja muotoutuu tarvittaessa hoitokodin potilaiksi…Esitys ei voisi olla valmiimpi, mutta tietyllä tavalla tämän esityksen ei ehkä kuulukaan tulla loppuun saakka hiotuksi. Tarinan Eira kuntoutui alkoholismista mutta ei omasta persoonastaan. Luostarielämä edustaa uutta turvaverkkoa, joka soi armoa.

Katsomossa on helppo olla ajattelematta sitä mahdollisuutta….että minäkin….kunnes keskustelutuokiossa esittäjien kanssa yleisöstä kuuluu naisääni, joka kertoo tunnistavansa tarinan omakohtaisesti, kuinka paljon hän on kokenut juuri tätä epätoivoa ja häpeää. Katsomossa ja näyttämöllä elettiin samaa elämää. Keskustelu kuljetti tilaisuutta eteenpäin.

Sote- ja pelastuspalveluiden muodostamat ylikunnalliset hallinnolliset alueet kuulostavat hälytysajoneuvojen sireeneiltä verrattuna ortodoksiseen kirkkokuoroon. Erilaiset ratkaisut rakentuvat kuitenkin ihmisistä. Ihmisillä on aina mahdollisuus tehdä jonkinlaisia, pieniäkin, valintoja myös yhteisöllisyyden suuntaan. Se tekee meille hyvää.

Hanna Kirjavainen sai lähetettyä vallanpitäjille viestin yhteisöllisuuden kuihduttamisen tuhovasta voimasta. Häneltä haluaa nähdä seuraavankin työn.

Irina Pulkka ja Laura Malmivaara (kuva: Teatteri Avoimet Ovet)

Villahousuhäpeä. Irina Pulkka @Mitro Härkönen

Villahousuhäpeä. Irina Pulkka, Laura Malmivaara @Mitro Härkönen

Hoitotonttu Hoitopolulla (kuva: Teatteri Avoimet Ovet)

Eiran jumala, Laura Malmivaara (kuva: Teatteri Avoimet Ovet)

Villahousuhäpeä. Irina Pulkka ja Laura Malmivaara (kuva: Teatteri Avoimet Ovet)